Tämä päivä on ollut elämäni kauheimpia lauantaita. Itkettää.

Äiti tuli herättelemään minua puol yhdeltä ja otti herkkuja mukaa rotilleni, ihmetteli että miksi Rontti on ihmeellisessä asennossa, ja sit hän sanoi että Rontti poika on kuollut. Itkuhan siinä multa tuli, en kyennyt hillitsemään itseäni. Se tieto vain oli liikaa. On edelleenkin liikaa. Rontti makaa miun tyynyllä, levollisena. Hän oli minun enkelini. Samoin kuin Rääpälekkin on. He pelastivat minut pari vuotta sitten. Heidän ansiostaan minä elän nytten. Ja nytten minun pitäis osata hyvästellä rakkaimpani. Teille hän on vain eläin, mutta minulle hän on enemmän. Hän on enemmän kuin rotta. Hän pelasti minut. Hän on minun suojelusenkeli. Kiitos rakas että sain viettää elämästäni pari vuotta kanssasi. Olet minun oma enkelini. Pikkuiseni. Oma lapsukaiseni. Miten minä voin haudata sinut ja toivottaa hyvää matkaa. En mitenkään. En osaa irrottautua sinusta. Olet liian rakas minulle. Aivan liian rakas.

~

Rääpäleen elämä on vielä avoin. Rotat tarvitsee eläinseuraa. En tiedä mitä teen. Oikeudenmukaista olisi päästää Rääpälekkin paremmille juustomaille, mutta miten mä voisin päästää hänetkin? Miten minä voisin elää huoneessani ilman kahta rottaani, jotka kolistelevat kuin viimeistä päivää? Miten?

~

Miten minä voin jatkaa elämääni tästä? En osaa. En kykene. En pysty. Itkettää. Minuun sattuu.

~
Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen,
On puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen.
Voi, kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois,
Vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.
~
Ei koskaan kysy saapuessaan lupaa katkeruus
Ja kyyneleitä erottaa voi pieni ikuisuus,
Kun lapsi pitkän päivän jälkeen syliin nukahtaa
Tai pyytää kotiin palaamaan.