Minä istun penkillä. Sisälläni ei enään myrskyä. On tyyntä.
Kuolettavan hiljaista ja harmaata. Kaikki on kuollutta. Ei aurinkoa,
ei kukkasia. Vain harmaata ja hiljaista. Vähän samanlaista kun minun
elämä. Vaellan pimeydessä etsien tietä vapauteen.

Viime yönä näin jälleen sen saman unen kuin menneinä vuosina.
Ystäväni puhui minulle unessa, "tule tänne, ollaan vapaita yhdessä",
sit minä herään siihen, itken tuskaista itkua. Koska heräsin.
Haluan olla vapaa. Vapaa kuin enkeli.

Anna minun mennä, anna minulle mahdollisuus olla enkeli.
Anna minun mennä, olla vain minä.
Tämä maailma on minulle liian suuri ja kova. En pärjää täällä.
Tämä kaikki on minulle liikaa. Ymmärtääkö kukaan minua?
Tämä maailma on liikaa minulle..

Tää korttitalo romahtaa yksi kortti kerrallaan,
kun seinät kaatuu voiko mua ees enää pelastaa,
yksi kortti kerrallaan tää korttitalo romahtaa,
enkä talon raunioon tahdo asumaan.

Romahdan kohta itsekkin, olen ihan hilkulla että en revi
raajojani irti, ahdistus on niin voimakas piru, joka hallitsee
minua niin tiukasti.
En hallitse itseäni ollenkaan, mielen asioita vähiten.
Haluan vain pois. Kokonaan pois.