Kohta nukkumaan, ihanaa. Nukkuminen on minun
päivän kohokohta. Pääsee pois todellisuudesta.
Turvaan uniin, ihaniin uniin. Näen nykyään paljon
unia laihuudesta, laihtumisesta yms. Ne on ihania
unia. Täydellisiä. Ne antavat voimaa ja uskoa
siihen mitä teen, että onnistun vielä tässä,
eikä kukaan voi minua estää.. Ei kukaan..

Huomisesta tulee tuskaa, harrastus olisi ja terapia.
Terapiaa en kestä, inhoan sitä. En siedä sitä. Vihaan sitä.
En jaksaisi jauhaa paskaa siellä, mutta en todellakaan
voi puhua tottakaan. Jäisin muuten kiinni, ja minut
yritettäisiin sulkea osastolle.
Ja harrastusta en jaksa. En kestä sitä. Inhoan sitäkin.
Pitää olla sosiaalinen ja hymyillä, mitä en todellakaan
jaksaisi tehdä. Mutta pakko se vain on.

Tänään illan suunnitelmissa on viiltäminen,
kostan itselleni sen että söin yhden näkkileivän,
äidin mieliksi. En saa syödä kenenkään mieliksi.
En ikinä! Se tekee minusta läskin ja huonon.
Ruoka tekee minusta läskin ja huonon.