Tänään kävin allekirjoittamassa työsopimuksen. Huoh. Oli työn ja tuskan takana että jaksoin hymyillä, itketti niin paljon.
Ensiviikolla alkaisi työt jo, mutta en tiedä jaksanko valua sinne, jaksanko tehdä töitä, olla sosiaalinen ja hymyillä? En todellakaan tiedä.
s
Elämäni on yhtä painajaista, jota ei jaksaisi katsoa, mutta siitä ei herääkkään. En voi herätä tästä olosta enään. Olen niin väsynyt tähän taisteluun, olen niin väsynyt. Eikä kukaan tee mitään. Ei minusta ole menemään päivystykseen, pyytämään apua, en osaa tehdä sitä, en uskalla. En ole koskaan uskaltanut, ja sitten kun joku sen tekee niin menen vastentahtoisesti aina hoitoon, silloin aina usko nousee, uskoki että kyl mä selviän, tai toisinpäin, en haluakkaan enään apua. Kiellän kaiken. Tuntuu niin voimattomalta herätä jokaiseen uuteen päivään, se tuntuu niin turhauttavalta. Joka ilta rukoilen että en heräisi enään koskaan, joka aamu toivon että en olis koskaan edes herännyt. Mutta niin minä herään ja herään, tähän uuteen päivään kerta toisensa jälkeen. Tuskaisena itken päivät ohitse kun en jaksa. Ja kukaan ei tee mitään. Kukaan ei välitä vaikka kuolisinkin. Kukaan ei välitä.
Elämäni on niin pimeetä ja hämärää, yritän tihrustaa sameiden silmien läpi, etsien valoa, edes pientä pilkahdusta, mutta en löydä sitä. En löydä aurinkoa sateen seasta, elämässäni ukkostaa. On pimeetä. Liiankin pimeetä...
s
Huomenna terapiaan. Arvatkaa jaksaisinko? En, en todellakaan. Olen niin väsynyt jaksamaan.
Mutta kait minä sinne menen, kait minä sinne jaksan mennä. Kait minun on pakko. Mitä minä siellä puhun? Toistan sitä samaa että en jaksa enään. Mutta terapeutti vain kuuntelee, on hiljaa, kuuntelee ja nyökyttelee päätänsä. Tiedän että hän ymmärtää minua, tiedän sen. Mutta... Arvokas sana mutta, hän ei tee mitään, hän vain kuuntelee.
s
Äiti kävi huoneen ovella, näyttämässä että löysi valkovuokkoja, selvä kevään merkki. Mutta minulle se on merkki kuolemasta. Haluan kuolla, haluan niin vakaasti.
Äidin hajuveden tuoksu tunkeutuu nenääni, hän on niin tyylikäs, kaunis ja täydellinen.
Anteeksi äiti!