It doesn't make me wanna stay

Viikonloppu edessä. Ihanaa. Ei töitä ollenkaan. Kahteen päivään ei töitä. Ihanaa.

Kerrassaan ihanaa. Olen edes hetken vapaa. Täysin vapaa siitä pakosta. Kukaan ei voi pakottaa minua viikonloppusin töihin, ei kukaan. Ei koskaan.

~

Töissä eräs mies sanoi yhtä tyttöä angstiseksi teiniksi, heti vilkaisin käsiäni ja halusin kadota maanrakoon. Häpesin itseäni. Häpesin käsiäni, arpiani, nilkkojani, arpiani. Tuntui kun olisin satuttanut itseni sen tytön puolesta, vaikka kommentti ei ollutkaan suunnattu minulle ollenkaan. Mutta minuun sattui että se mies puhui siitä tytöstä siihen sävyyn. Loukkaavaa ja lapsellista.

~

Kävin lukemassa K:n blogia ja hän totesi että pelkää hiukan sitä että täyttää kahdeksantoista vajaa vuoden päästä. Minäkin pelkään sitä. Pelkään että romahdan ja lopetan sitten syömisen siinä uskossa että kukaan ei voi tehdä mitään. Ja sen hohdosta romahdan täysin. Ei kuulosta hyvältä. Ei ollenkaan.

Haluan olla luuranko, niin laiha että ihmisiä ihan puistattaa se. Haluan olla. Mutta en halua romahtaa. En halua.

~

Stressaan jo nytten ensiviikkoa, työpäiviä. Ne ahdistaa niin paljon. Mutta menen sinne. Sinnikkyydelläni menen. Pakko mennä. Muuten ei rahaa tipu.